Tanwen espanjanvesikoirat

Waltteri liittyi minun ja Nestin laumaan syyskuussa 2002. Olin kyllä vähän miettinyt pentuetta jo ennen sen syntymää, mutta vasta pentujen ollessa muutaman viikon ikäisiä uskalsin pohtia ääneen, josko sieltä riittäisi poikapentu minullekin. Seuraavat viikot sitten ihmeteltiin pentueen kolmea urosta ja jokainen niistä oli vuorollaan muuttamassa meille, mutta lopulta sieltä valikoitui se iso ja unelias pentu, josta yksi kasvattaja sanoi, että tästä ei tule näyttelykoiraa, ja toinen, että tästä ei tule agilitykoiraa  Kaikkea sitä Waltterista kuitenkin tuli, ja kaikkea paljon tärkeämpää myös.

Olin kuvitellut, että kaikki walesit ovat sellaisia kuin Nesti, ja Waltterin kotiuduttua ihmettelin, että miten tämä on näin kiltti. Waltteri oli alusta asti kerrassaan herttainen ja onnellinen ilmestys, vaikka vähän pöhkö ja aika pehmeä, ainakin Nestiin verrattuna. Kiltteyden ja kultaisuuden kääntöpuolena oli epävarmuus, joka ilmeni hallitsemattomuutena tietyissä tilanteissa, erityisesti kodin läheisyydessä liikuttaessa. Pohjimmiltaan Waltteri oli kuitenkin kiltti pieni mammanpoika, joka kohteli tyttö- ja pentukoiria aina hellästi, ja niinä muutamana kertana, kun päätyi vapaana nokakkain toisen uroksen kanssa, ratkaisi asian lopulta poistumalla itse vähin äänin paikalta.

Agilityn harjoitteleminen aloitettiin Waltterin ollessa noin 8-9 kuukauden ikäinen. Opetin sille alkeet itse ja ryhmään mentiin reilun vuoden iässä. Waltteri oli todella kiihkeä ja omana aikanaan myös taitava ja nopea agilitykoira, joka puski radalla eteenpäin voimalla. Käännöksiä en tullut opettaneeksi sille osana alkeiskoulutusta ja se olikin asia, jonka kanssa painittiin sitten koko loppu-ura. Waltteri olisi halunnut vaan juosta, eikä varsinkaan kisasuorituksen kiihkeydessä olisi millään jaksanut vaivata päätään kokoamisilla ja käännöksillä, vaikka treeneissä jo saatiinkin tekniikkaa parannettua niiden osalta. Lopulta lopetin odottamasta Waltterilta hallittuja käännöksiä kisoissa ja aloin suunnitella ohjauslinjoja sellaisiksi, jotka mahdollistivat mahdollisimman suoraviivaisen etenemisen ja vauhdin ylläpitämisen. Toinen murheenkryyni olivat lähdöt, jotka olivat aina sellaista pellesirkusta, ettei voinut tietää mitä tapahtuisi. Waltteri ei juuri koskaan karannut lähdöstä, mutta hyppi minun perääni niin, että päätyi useita kertoja kiinni ensimmäiseen esteeseen, tai sen ohi, tai sen alle. Lähtökin, kuten myös ne käännökset, olisivat vaatineet juuri sitä itsehillintää, mitä Waltterilla ei kisaradalla vaan riittänyt 🙂

Waltteri ei ollut agilityssa mitenkään varma koira vaan aika usein sattui ja tapahtui kaikenlaista. Sitten kun selvittiin virheittä ja ilman ihan kauheimpia kaarroksia, olivat suoritusajat oikeinkin hyviä ja sijoitukset kelpoisia. Agilityvalionarvon Waltteri saavutti vappupäivänä 2009 ja SM-kisoihin osallistuttiin yhteensä viisi kertaa yksilöissä ja useita kertoja joukkueessakin, samoin maajoukkuekarsinnoissa oltiin mukana useana vuonna. Arvokisamenestyjäksi Waltterista (tai minusta Waltterin ohjaajana) ei ollut: SM-yksilöissä päästiin finaaliin vain kerran, ja joukkueessa ei onnistuttu kertaakaan. Kaikesta huolimatta rakastin juuri sellaista agilitya, mitä Waltterin kanssa sain tehdä, ja se sekä opetti minulle paljon että vaikutti hyvin suuressa määrin siihen, millaisena lajin edelleen näen ja miten sen haluan kokea.

Waltteri oli myös ensimmäinen rauniokoirani. Vuonna 2005 mentiin Espoon seudun pelastusalan yhdistyksen raunioiden tutustumiskurssille toiveena saada raunioetsinnästä agilityn rinnalle tasapainottava ja rauhoittava laji. Sitä harrastettiinkin sitten useampi vuosi ja Waltterista kuoriutui hämmästyttävän hyvä rauniokoira. Motivaatio sillä oli tapissa tässä lajissa ja jotenkin sille onnistuttiin vuosien mittaan rakentamaan myös sellainen itseluottamus, ettei sille tullut mieleenkään etteikö tietä maalimiehen luokse aina löytyisi. Waltteri ei koskaan luovuttanut kesken ja tunki esteiden läpi piilolle aina, kun se oli vaan mitenkään mahdollista. Kuten agilityssa, myös raunioilla Waltteri opetti minulle miltä haluan lajin näyttävän ja tuntuvan niin itselleni kuin koirallenikin. Waltteri suoritti raunioiden soveltuvuuskokeen ja kävi kerran yrittämässä peruskoettakin, mutta kaivossa ollut maalimies jäi löytymättä. Myös tässä lajissa se itsehillintää vaatinut hallittavuusosio oli Waltterin kanssa sellaista itkua ja hampaiden kiristelyä, että jätettiin lopulta kokeiden tavoittelu ja keskityttiin treenaamiseen 🙂

Näyttelykehissä Waltteri kiersi muutaman vuoden mukavalla menestyksellä. Se oli vahva ja ryhdikäs sekä erinomaisesti rakentunut ja liikkuva koira, jossa lähes jokainen tuomari tunnisti laadukkaan walesinterrierin. Kokoa oli muutama sentti yli ihannekoon, mikä vaikutti monesti sijoituksiin, ehkä myös vaaleahko grizzle&tan -väri. Paras uros -kilpailussa ratkaistiin yleensä Waltterin sijoitus koko rotukehässä: ROP-kehään päästessään se voitti lähes poikkeuksetta, olisikohan se ollut kaksi kertaa VSP koko uransa aikana. Koosta, väristä, sijoituksista tai muustakaan riippumatta Waltteri oli minulle kauneinta maailmassa ja olin ylpeä joka kerta saadessani viedä sen kehään.

Waltteri eläköityi kilpailukehistä 10-vuotiaana, kesällä 2012. Sen jälkeen se eleli onnellista ja virkeää pappakoiran elämää naistensa kanssa ulkoillen ja harrastellen omaksi ilokseen. Iän karttuessa alkoi ilmaantua pieniä vaivoja, joista isompana selkäongelmat, joihin Waltteri saikin lääkitystä viimeiset vuotensa. Waltteri eli onnellisena ja herttaisena höpsönä vähän yli 16-vuotiaaksi saakka, silloin alkoivat voimat olla jo niin vähissä että oli jo aika päästää irti.