Tanwen espanjanvesikoirat

Nesti – ensimmäinen ja ainutlaatuinen.

Varhaisessa lapsuudessani vaikutti kettuterrieri nimeltään Terri. Luulen, että sen ansiosta tunsin vetoa tällaisiin korkeajalkaisiin, parrakkaisiin kavereihin, ja alkaessani miettiä oman koiran hankkimista, päädyin tutustumaan sen tyyppisiin rotuihin. Kärkivaihtoehtoina olivat irlanninterrieri ja walesinterrieri, ja lopullisen päätöksen rodusta tein joulukuussa 1999 istuessani Messarin katsomossa katsomassa agilitynäytöstä ja siellä mukana ollutta hallitsevaa minien maailmanmestaria, walesinterrieri Harrya. Koiran olemuksessa oli jotain kertakaikkisen vastustamatonta, ja siinä paikassa päätin, että tuo on minun rotuni ja tämä on minun harrastuslajini.

Nesti muutti luokseni reilun kahden kuukauden iässä toukokuussa 2000. Ihana kamala pentu! Alusta asti Nesti oli rohkea ja röyhkeä, ei pelännyt eikä väistänyt eikä nöyristellyt mitään eikä ketään. Se oli vilkas, iloinen ja leikkisä, ja nopea oivaltamaan asioita. Miellyttämisenhalua sillä ei todellakaan ollut, mutta motivointi leluilla ja nameilla onnistui hyvin. Se oli alusta asti hyvin tarkka omasta koskemattomuudestaan ja huomautti napakasti mutta hallitusti hampaillaan joka kerta, kun esimerkiksi kynsiä yritettiin leikata tai karvoja nyppiä. Varmasti myös ensikertalaisen koiranomistajan otteet olivat epävarmat, mutta kyllä tällä koiralla oli pokkaa kertoa mitä ei halunnut itselleen tehtävän. Ensimmäinen vuosi oli aikamoista opettelua puolin ja toisin, mutta kyllä se yhteinen sävel vähitellen löytyi.

Agilityn alkeiskurssille mentiin keväällä 2001. Nestin siskon omistaja vaikutti helsinkiläisseurassa ATD:ssa ja taidettiin päästä takaoven kautta sisään… Nesti oli oikein mukiinmenevä agilitykoira – vauhdikas ja taipuisa, ja vahvasti motivoitunut tekemään. Moni asia jäi opettamatta kunnolla, kuten ensimmäisen koiran kanssa tuppaa tapahtumaan, ja varsinkin kontaktien kanssa mentiin lopulta koko ura vaihtelevilla purkkavirityksillä. Aika nopeasti kävi selväksi, minkälaisia asioita tekisin seuraavan koiran kanssa toisin 🙂 Vuosien mittaan Nestistä kuitenkin kuoriutui varsin varma agilitykoira, nollia tuli tasaiseen tahtiin ja kontaktienkin kanssa omaksuin sellaisen mentaliteetin että joko ottaa tai sitten ei, mutta minä en pysty kisaradalla asiaan juurikaan vaikuttamaan. Nesti osallistui urallaan viisiin SM-kisoihin päästen neljä kertaa finaaliin, maajoukkuekarsinnoissa oltiin neljänä vuonna, ja agilityvalionarvon se saavutti lokakuussa 2006. Piirinmestaruuskisoissa tuli menestystä niin joukkueissa kuin yksilöissäkin. Myös SM-joukkuekisassa oltiin mukana useita kertoja ATD:n joukkueessa.

Näyttelykehistä Nesti keräsi valionarvot useasta maasta ja oli myös kansainvälinen muotovalio. Se oli omalla tavallaan hyvin kaunis ja ilmeikäs koira, mutta ei ehkä tyypiltään tai kaikilta osin rakenteeltaankaan sitä, mitä itse walesissa haen. Osa tuomareista ihastui siihen kovinkin, toiset sijoittivat sen säännönmukaisesti tyypikkäämpien koirien taakse. Nesti varmasti ansaitsi kaikki saavuttamansa tittelit, vaikka – kuten waleseja vuosikymmenet arvostellut Harri Lehkonen minulle kehässä kerran sanoi – “walesinterrierin ei tarvitse olla noin elegantti” 🙂

Eläköidyttyään agilitysta vuonna 2009 Nesti alkoi viettää enenevissä määrin aikaa vanhempieni kanssa mökillä. Vuosien mittaan siitä luopuminen mökkijaksojen jälkeen alkoi olla vanhemmilleni aina vaan vaikeampaa, ja niinpä joskus talvella 2011-2012 koitti se päivä, kun annoin Nestin heille mukaan kotiin ilman mitään erityistä syytä. Sille tielle Nesti jäi, ja vietti elämänsä viimeiset, varmasti hyvin onnelliset, vuodet vanhempieni kanssa.

Alusta loppuun Nesti oli itsevarma, karismaattinen ja dominoiva koira, jonka edessä lakosivat pelkästä katseesta niin pennut kuin herkemmät aikuisetkin. Toisaalta se oli myös hyvin läheisyydenhakuinen, viihtyi sylissä ja nukkui aina ihan ihossa kiinni, usein saman peiton alla. Itseriittoisuudestaan huolimatta Nesti oli myös hyvin kontaktinhakuinen ja aina valmis tekemään asioita yhdessä. Sen elämän suuria intohimoja olivat sauna ja vesi. Saunaan ei voinut ilman Nestiä mennä, jos ei ollut valmis kuuntelemaan vinkunaa ja raaputusta oven takaa. Jälkilämmöissä se saattoi viipyä ihan keskenään tuntikaupalla. Vesi oli elementtinä Nestille aina tärkeä, vaikka se ei uimisesta niin perustanutkaan. Kahlaaminen ja varsinkin vesipärskeiden saalistaminen olivat kuitenkin sille suurinta huvia.

Nesti eli terveenä ja terävänä melkein loppuun saakka. Ihan viimeisinä päivinään se alkoi ilmentää kipua ja aprillipäivänä vuonna 2016 se romahti käytännössä suorilta jaloilta. Tutkimuksissa löytyi sisuskaluista iso kasvain, ja samana iltana, reilun 16 vuoden iässä, Nesti päästettiin pois.